perjantai 6. tammikuuta 2017

Kasvattamisen motiivit

Tässä herättelen tätäkin blogia henkiin pidemmän tauon jälkeen. Olen päivittänyt nyt ahkerasti laatikossa olevan F-pentueeni kuulumisia heidän omaan blogiinsa, mutta koska nyt mielessä olevat ajatukset ei varsinaisesti kuulu sinne, niin suollan ne nyt tänne jo olemassa olevaan vanhaan blogiini.

Miksi ihmeessä ihmiset kasvattavat?? Itselleni se on jotenkin aina ollut luontevaa. Koen, että visiot mitä rodusta itselläni on, on sellaisia joita osa ihmisistä arvostaa ja heille soisin sellaisen koiran saavani. No todellisuudessa koen ehkä helpoimmaksi rakentaa itse itselleni uuden harrastuskoiran ja sivutuotteena nyt sitten tulee pentuja, joista joskus jää käteen jotain ja useimmiten se oma koira tulisi paljon halvemmaksi ostaa jostain muualta.

No nyt kun on sitten tällaisia kasvattamisen varjopuoli-päiviä, jolloin sitä valvoo pentulaatikossa epämukavassa asennossa peläten jonkun pennun kohdalla sitä pahinta, niin tulee pakostikin mieleen kysyä itseltään onko tämä sen arvoista.. Viime viikkoihin on mahtunut paljon huolta, surua ja epätoivoakin koirarintamalla. Eräs kasvattini on loukkaantunut niin, että koska leikkauksen onnistuminen on epävarmaa eikä takeita tulevasta ole, niin omistajat ovat päätymässä siihen kaikkein rankimpaan päätökseen. Eniten olen pahoillani heidän puolestaan, että he menettävät heille mieluisan koiran ennenaikojaan. Pahoillani olen siitä siltikin, että mitään en asialle olisi voinut tehdä toisin, eikä ongelma suoranaisesti ole edes perinnöllinen. Toisaalta olen iloinen siitä, että olen onnistunut kasvattamaan luonteellisesti sellaisen koiran, josta aidosti pidetään ja jonka kuulumiset kuulen alusta loppuun saakka - niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt sitten laatikossa on myös kipeä pentu ja vaikka sillä on ikää vasta 6vrk, niin se on koskettanut minua jo niin, että itkun partaalla sitä aamulla seurasin lopettamisen uhka mielessäni. On vaikea iloita siitä, että laatikossa kasvaa mahdollinen tuleva harrastuskoirani, kun tiedän, että jollekin toiselle joudun ehkä sanomaan ettei pentua riitä meiltä jos pahin toteutuu. Olisi niin paljon helpompaa odottaa kotona, katsella kauniita kuvia tai vaikka kuulla ikäviä tarinoita, kun ne ei samalla tavalla kuitenkaan kosketa itseä ennenkuin pentu on konkreettisesti siinä itsellä. Koska tätä kasvattamiseen kuuluu, niitä iloja, mutta myös suruja. Vaikeita päätöksiä, isoja laskuja ja hitonmoista stressiä.

E-pentueeni on tähän astisista pentueista ainoa, jossa ei varsinaisia vastoinkäymisiä ole tullut. Pentuejakauma oli ihmeellisen narttuvoittoinen, emä synnytti itse, tasaisen pentueen jota on hoitanut mallikkaasti. Toki tuo pentue nyt on syntynyt ja kasvanut nartun omistajan luona, joten onnellinen olen todella, että se hänelle sattui. Olisi ollut kauhea seurata sivusta jos toinen joutuisi vahtimaan puolestani kasvattieni selviytymistaistelua ilman että voisin kaikessa olla auttamassa. Vielä toki on myymättä muutama pentu, joista poden stressiä, mutta koetan uskoa siihen, että asioilla on tapana järjestyä siltäkin osalta. Jos olen saanut aikaisemmin myytyä saman määrän urospentuja, niin luulisi narttujen olevan vähän helpompia..

Mutta siis, stressiä riittää ja silti tätä tekee. Sitä tekee, kun saa niitä kasvattien omistajien kiitoksia, kun kasvatit pärjää ja osoittautuu omille ihmisilleen sopiviksi. Sitä tekee, kun aina vuosien tauon aikana sitä unohtuu miten stressaavaa ja ahdistavaa joskus on seurata elinkamppailua pentulaatikon laidalta. Sitä tekee, kun ei ole mitään hienompaa kuin elää ja harrastaa oman kasvattinsa kanssa. Omiin käsiin syntynyt ja niihin jonain päivänä kuoleva.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Kasvattamisen vaikeudesta

Näin hiljaisena sunnuntaiaamuna on hetki aikaa pohtia kasvattamista kahvikupillisen äärestä. Oma pentuetahtini menee tällä hetkellä kasvattamisen sijasta enemmin kategoriaan "pentujen teettäminen satunnaisesti". Varsinainen kasvattaminen vaatisi enemmän pentueita, monessa polvessa omia kasvatteja, niin että oikeasti näkisi mihin suuntaan kasvattaja omalta osaltaan rotua on viemässä. Monet visiotkaan eivät auta, jos pentuja tulee vuosien väleillä tai niinkuin omassa tapauksessani - nyt jo neljän vuoden välein.

Niin, siis uusi pentue on taas suunnitteilla. Sitä, toteutuuko tämä nyt lopulta kuitenkaan täysin, ei voi vielä tietää. Nartun tutkiminen sydämen osalta on vielä edessä ja senkin jälkeen astutuksen täytyy onnistua ja pentujakin täytyy syntyä elävänä. Huonoa tuuria voi olla niin monessa kohtaa, että olen jo alkanut miettiä uskallanko pentuetta julkaistakaan ennenkuin tiedän onko mitään tulossa vai ei.. Kamalampaa hetkeä ei ole, kuin ilmoittaa ihmiselle, joka on kenties jo pidemmän aikaa pentua odottanut, että nyt niitä ei sitten tulekaan tai että pennut syntyivätkin kuolleena. Sellaisina hetkinä sitä miettii, että miksi tätä oikein edes haluaa tehdä vapaaehtoisesti.

Miksi sitten haluan? Ensisijaisesti tarve kumpuaa halusta saada oma kasvatti kotiin. Pentu, josta tiedän taustoista ja elämästä kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Pentu, joka on kolahtanut toivottavasti jo ensi hetkistä alkaen. Olen toki etsinyt pentua myös muilta kasvattajilta, itseasiassa jo vuosien ajan. Harvassa vain ovat sellaiset yhdistelmät, mitkä kolahtavat ensin sukutaulullisesti, yksilöinä ja vielä lopulta myös kasvattajan osalta. Niistä pennun saaminen voi olla hankalaa. Helpompi siis tehdä oma pentue - tai niinhän sitä luulisi..

Lähtökohtana on tietysti se terve ja luonteeltaan sopiva narttu. Noh, sen suhteen joutuu joskus tekemään jo kompromisseja, koska täydellisiä ei ole olemassakaan. Sille nartulle löydetään sitten sopiva uros, joka on terveeksi tutkittu, luonteellisesti sopiva ja mielellään kisannutkin. Iältään ehkä vähän vanhempi ja sukutaulultaan mielenkiintoinen ja yhdistelmänä rotua eteenpäin vievä. Sijainti toki saisi olla sellainen, että astutus voidaan tehdä luomuna, koska tiinehtyminen on silloin paljon todennäköisempää. Nämä urokset listataan ja niistä aletaan karsia eri kriteerein pois vaihtoehtoja. Niin, jos sille listalle siis ylipäätänsä ylsi yhtään urosta.

Näissä pohdinnoissa usein auttaa keskustelu toisten kasvattajien tai pidemmän linjan rotuharrastajien kanssa. Toki jokaisella on omat suosikkinsa sukutauluista ja toisen suosikki onkin toisen inhokki. Keskustelemalla kuitenkin tulee usein esiin vaihtoehtoja ja niitä miettimällä voi ehkä helpommin hahmottaa omat painotuksensa asioihin. Toiset meistä painottavat sukutaulua ja ehkä sen kustannuksella ovat valmiit tinkimään luonteista. Vain pohtimalla asiaa tarkkaan ja miettimällä eri kanteilta, voi löytyä se oma painotus. Ja tokihan mahdollisuudetkin ovat meillä eri luokkaa. Oma elämäntilanteeni pienten kaksosten äitinä, pitää huolen siitä, että urosta ei lähdetä etsimään mistään kovin kaukaa. Sen sijaan yksinelävälle ihmiselle voi olla itsestään selvyys, että Saksaan tai vastaavaan maahan lähdetään astutusreissulle. Jokaisella meillä on omat vaikutustekijämme valintoihin ja vaikka onkin helppoa kritisoida muiden valintoja, niin pitäisi muistaa että jokainen tekee päätöksensä oman tilanteensa mukaan parhaalla katsomallaan tavalla.

Lopulta tullaan kuitenkin siihen, että urosvalinnan täytyy tuntua oikealle. Sen täytyy kolahtaa ja kasvattajan täytyy tuntea tekevänsä oikea valinta. Miten muuten voi seisoa pentueen takana ja myydä pentuja niitä kyseleville ihmisille? On painotus sitten yhdistelmässä mitä tahansa, on se osattava sanoa ääneen. Itselleni se tulee seuraavassa pentueessa olemaan harrastusominaisuudet. Terveyttä nyt en koskaan unohda, se kulkee itsestään selvyytenä taustalla, mutta tällä kertaa tulen tinkimään sukutaulun mielenkiintoisuudesta. Suurin prioriteetti on saada itselleni omiin kriteereihin sopiva harrastuskoira. Sillä siis mennään, aika näyttää onnistuttiinko :)

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Terveystutkimuksista vol. 2

Hämmentävää. Edellisen postaukseni jälkeen olen seuraillut keskustelua liittyen pevisa-ehdotukseen ja oikeastaan ainoa sana joka tilannetta kuvaa on juurikin hämmentävä. Ensinnäkin yllätyin miten suurta vastustusta ehdotus kerää ja toiseksi yllätyin osasta tahoista, jotka ehdotusta vastustavat..

Mietitäänpä hetki syitä vastustaa ehdotusta. Noh, ensinnäkin joistakin vastustuksista paistaa läpi vastustus sydäntutkimuksia kohtaan. Sydäntutkimusten vastustaminen etenkin kasvattajana on toki poliittinen itsemurha, joten suoranaista kiukuttelua ei tällä saralla ole näkyvissä, on vain kommentteja miten urokset jäävät käyttämättä kun niiden omistajat eivät halua tai voi koiriaan tutkia. Geenipoli kapenee ja koko rotu ajetaan perikatoon. Jos kuitenkin ajatellaan asiaa järjellä, niin todellisuus on, että Keski-Euroopassakin uroksien omistajat alkavat olla entistä enemmän valveutuneita ja tutkituttavat koiransa. Pohjoismaissa sydäntutkimusta ajetaan pakolliseksi Suomen lisäksi Ruotsissa. Itse tutkimus maksaa Suomessa n. 200euroa ja euroopassa samaan hintaan saa koiran jo holteroitua (24h). Pentujen hintojen noustua pahimmillaan jopa 1500:aan euroon, on hämmentävää miten kasvattajilla ei muka olisi varaa tuota tutkimusta teettää. Riski toki on aina, että tulos ei ole puhdas ja pentue jää tekemättä. Toisaalta, tuo tutkimus ei sinänsä kerro muuta kuin että tutkimushetkellä koira on terve ja tämä onkin monen vastustajan suurin argumentti. Noh, koska kukaan ei voi mennä tulevaisuudesta sanomaan, olisikin mielestäni tärkeintä, että kasvattaja pystyy tekemään pentueensa parhaan tietämyksensä mukaan ja edes sillä hetkellä terveellä koiralla. Ajatella että olisit juuri saanut pennun kotiin muutamaa kuukautta aikaisemmin, kun kasvattaja soittaisi perään, että pentueen vanhemmista toisella on todettu perinnöllinen sydänvika. Vika, joka olisi tutkimalla voitu todeta ja joka olisi varmasti vaikuttanut ostopäätökseesi (tai kasvattajan jalostusvalintoihin). En itse ainakaan haluaisi olla kummassakaan päässä linjaa juuri sillä hetkellä.

Noh, toki meillä on monella muita inhokkisairauksia, joita haluaa vastustaa sydäntä enemmän. Yksi sellainen on esimerkiksi polvet, missä ristisidevaivat näyttää selvästi kulkevan linjoissa. Sairaus mikä on koiralle todella kivulias ja vaikeuttaa elämistä pahasti. Toisaalta se on myös sairaus, mitä ei voi mitenkään tutkia ja vielä vähemmän kirjata tietokantoihin. Vaikka olisi kuinka hyvä ajatus saada tälläinen sairaus pevisaan kaikkien pennunostajien turvaksi, on sen toteuttaminen kuitenkin täysin mahdotonta. Valitettavasti. Jäänee siis kasvattajien vastuulle olla käyttämättä ristisidevammaista koiraa jalostukseen ja tämä onkin jo nähty ettei sekään kaikkia estä. Surullista mutta totta.

Selkätutkimukset tuntuu olevan monella haaveissa saada pevisaan. Itse toivoisin tämän myös näkeväni jonain päivänä pakollisten tutkimusten listalla. Osa kasvattajista on jo aktivoitunut tutkimuksia tekemään, mutta osa tuntuu vastustavan näitä viimeiseen asti. Kertarysäyksenä kuitenkin sydämen ja selän saaminen pakolliseksi olisi varmasti aiheuttanut vieläkin suuremman huutomyrskyn. Jos jo sydäntutkimuksia vastustetaan rahan vuoksi, niin olisiko toinen mokoma lisää rahanmenetystä kasvattajalle saanut paremman vastaanoton. Ehkä tässäkin toivoisin, että ne kasvattajat jotka selkätutkimusta puoltavat, näyttäisivät ensin mallia omalla toiminnallaan tutkimalla omansa ja edellyttämällä tutkimuksen myös urokselta, ennen huutelua muille.

Niin ja sitten ne lonkat. Koska kiukuttelu sydäntutkimuksesta ei näytä hyvältä kenenkään osalta, on suurin osa vastustajista keskittynyt meuhkaamaan juurikin lonkkien kiristynyttä raja-arvoa. Koska lonkkia ei pidetä Dobermannilla ongelmana, ajatellaan että tämän vuoksi lonkkiin ei tarvitse kiinnittää huomiota. Toisaalta tuo ajatusmaailma on täysin totta. Lonkat eivät todellakaan ole rodun suurimpien sairauksien listalla, suurin osa kuvatuista on A tai B lonkkaisia ja harvemmin C-lonkatkaan aiheuttavat koirille ongelmia. Toisaalta jos ajatellaan että tämän rajoituksen jälkeen C-lonkkaisen käyttö edellyttäisi kasvattajalta lähinnä perusteluita yhdistelmälleen (ts. poikkeusluvan anominen), on helppo ymmärtää kenen harmi tuo rajoitus oikeasti olisi. Niiden ketkä toistuvasti käyttävät (tai käyttäisivät siis) C-lonkkaisia yksilöitä ja useamman pentueen verran. Ehkä tälläisessäkin tilanteessa olisi hyvä käyttää se ainokainen mahdollisuus miettien vähän tarkemmin urosvalintaa, niin että jatkossa käytettävissä olisi niitä A tai B-lonkkaisia yksilöitä, joilla tälläistä rajoitusta ei olisi. Mutta ei, tämä on selvästi monelle suurin kauhistus, puolustellaan muiden sairauksien tärkeydellä ja unohdetaan se, ettei lonkkien rajoitus oikeasti poissulje mitään noista muiden sairauksien tärkeyksistä. Se lähinnä pakottaa kasvattajan miettimään vähän tarkemmin jalostusvalintojansa ja perustelemaan käyttämisensä ehkä muutenkin kuin ulkomuodollisin perustein.

Tällä hetkellä tuntuukin siis aika ihmeelliselle tuo vastustus. Monelle selvästi periaatetasolla, vaikkei koskaan C-lonkkaista olisi edes käyttänyt jalostukseen, niin silti se mahdollisuus pitäisi säilyttää. Vaikea ymmärtää miten Ruotsissa selvitään tästä tilanteesta, heillä kun tuo raja on ollut B:ssä jo pidemmän aikaa..

Noh, keskustelu jatkuu ja karavaani kulkee. Asian puolesta olevat (joita onneksi on) ovat ehkä hiljaisempia, mutta toivottavasti enemmistönä kokouksessa. Tärkeintä toki olisi saada pevisa voimaan, mutta tälläisenä periaatevastustuksena se tuntuu monelta unohtuvan. Ei nähdä metsää puilta, niin sanotusti.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Terveystutkimuksista

Tätä kirjoittaessa Dobermannien PEVISA (rekisteröintiä varten pakolliset terveystutkimukset) -ehdotus on julkaistu jäsenistölle ja tiedossa on varmasti mielenkiintoista keskustelua aina kevätkokoukseen asti. Dobermannien tilanne on ollut terveystutkimuksien suhteen hyvin surullinen viimeiset pari vuotta, sillä ilman PEVISAn olemassaoloa tälläkin hetkellä jalostaa on saanut ilman mitään terveystutkimuksia. On ollut vain kasvattajan vastuulla tehdä haluamansa tutkimukset. Loppukädessä toki pennunostaja valitsee yhdistelmänsä mistä ottaa, mutta kaikkien hienojen termien ja ilmoitustyylien viidakossa on hyvin hankala pysyä kärryillä mikä tarkoittaa mitäkin ja ymmärrettävästi on helppo sokeutua kasvattajien hienojen mainostusten perässä.

Omalta osaltani terveystutkimukset on aina olleet itsestäänselvyys. En jotenkin näe tilannetta, että jättäisin tutkimatta tai vielä pahempaa, tutkisin mutta jättäisin julkaisematta ikävätkin tulokset. Ja pitkään uskoin naivisti että niin muutkin tekevät, mutta todellisuus on alkanut pikkuhiljaa hiipiä tajuntaani. Tässä viimeisien vuosien aikana olen törmännyt (puskaradion kautta tottakai) erilaisiin tilanteisiin, missä kasvattajien mainostuksissa "unohdetaan" mainita erilaisia terveydellisiä tai luonteellisia heikkouksia ja kieltämättä pistää mietityttämään että kenen etu moinen asia on?

Nyt sitten esillä on ehdotus tutkittavista sairauksista. Ehkä suurin muutos entiseen on, että ehdotuksessa on mukana sydäntutkimus. Itselleni se ei tuota muutosta suuntaan eikä toiseen, omat yhdistelmäni olen sydämen osalta tutkinut ja omistuksessani olevan uroksenkin sydämen tutkitutin omasta tahdostani ennen jalostuspäätöksen tekemistä (näen vastuun yhtälailla uroksen omistajalla, kuin kasvattajalla / nartun omistajalla!). Toisaalta myös muutos lonkkien raja-arvoon ei tuota suurta ongelmaa monellekkaan, ehkä siinäkin ihmisten vastustus on enemmän periaatetasolla, kuin oikeasti konkreettisten ongelmien edessä. Kasvattajille jää kuitenkin aina mahdollisuus anoa poikkeuslupaa, jos ainokaisella nartulla nyt sattuisi olemaan C-lonkat ja sille sen yhden pentueen haluaa tehdä. Monen pentueen pennutus kuitenkin jää tälläisiltä nartuilta ja rodun parantumisen kannalta se lienee aina niin parempi.

Pennunostajan näkökulmasta tutkimusten lisääntyminen ja pakollisuus antaa jotain turvaa. Sydämen osalta peli on selkeä, sairasta koiraa ei jalostukseen saa käyttää ja tutkimuksen muuttuminen pakolliseksi jättää kasvattajilta pois mahdollisuuden unohtaa ikävät tulokset pöytälaatikkoon. Tämän näkisin itse tärkeinpänä muutoksena ja onkin todella vaikea ymmärtää miksi kukaan kasvattaja vastustaisi tälläistä muutosta.. Raha toki syynä yksi, mutta toisaalta perustutkimus on sen 200e, niin ei se pentueen kokonaiskustannuksessa enää ainakaan itselläni tunnu niin paljoa. Ongelmana toki on, että takeita tutkimus ei anna, mutta toisaalta, jos sen avulla saadaan suljettua edes joku oireeton, mutta sairas yksilö, pois jalostuksesta ja näin estettyä edes vähän sairauden leviämistä eteenpäin, on vaatimus mielestäni aiheellinen.

Tässä miettiessä aina tulee mieleen, että jos kasvattajat tutkisivat ja julkaisisivat tuloksensa vapaaehtoisesti ja oma-aloitteisesti, ei mitään tälläisiä pakollisia vaatimuksia olisi pakko edes esittää. Mutta aina tulee olemaan niitä kasvattajia jolle imago ja varmaan rahakin, on tärkeämpiä ja sairauksia salataan. Niiden valossa on rodun kannalta tärkeää lähteä ajamaan tärkeimpien sairauksien kohdalle tutkimuspakkoa. Pennunostajat sitten arvottavat omalta osaltaan mitkä muut tulokset heille merkitsevät ja näin ajavat kasvattajat tutkimaan pevisan ulkopuolisiakin tutkimuksia tarpeen mukaan. Ehkä tästäkin on luvassa siis hyviä muutoksia, vaikka nyt varmasti tuleekin herättämään paljon närää ja keskustelua moneltakin kantilta. Niitä siis seuraillessa :)


perjantai 14. maaliskuuta 2014

Kompromisseja

Niinhän siinä kävi kutenvähän epäilinkin, että välillä blogin kirjoittaminen jää taustalle odottamaan. Päässä pyörii monta monituista aihetta, mutta katsotaan saisinkohan niitä tänne asti kirjoiteltua vielä lähitulevaisuudessa.

Nyt päällimmäisenä on mielessä kompromissit. Niinhän siinä kävi että viime vuosi oli loppuvuoden osalta täynnä monia pettymyksiä. Suunnitelmia, positiivisia sellaisia, oli pitkälle heinäkuulle, jolloin alkoivat vastoinkäymiset, joille ei nyt loppua ole näkynyt.. Toisaalta, vastoinkäymisistä huolimatta kaikista asioista on selvitty, ehkä entistä vahvempana ja viisaampanakin jopa? Tällä hetkellä osaan ehkä arvostaa taas pykälän enemmän niitä hyviä asioita ja puolia mitä elämässäni kuitenkin on todella paljonkin. Pakko ajatella positiivisesti!

Niin ne kompromissit. Omat ajatukseni on olleet jo vuosia hyvin terveyden ja luonteen tärkeyteen keskittyviä, joskus aika voimakkaitakin mielipiteitä liittyen eri rotujen kasvattamiseen. En usko äärilaitoihin, uskon tutkimiseen, terveyteen, avoimmuuteen ja ennenkaikkea itsevarmaan ja tasapainoiseen luonteeseen. Tämä syksy toi nyt tullessaan tilanteen, että jouduin ensimmäistä kertaa kasvatukseni aikana miettimään hyvin pitkään ja hartaasti ratkaisuani käyttää D-pentueen jalostusoikeusnarttua jalostukseen. Olen tehnyt useasti aikaisemminkin päätöksiä jättää narttuja käyttämättä jalostukseen, joka kerta kyseessä on ollut erilaisia puutteita luonteessa. Nyt kuitenkin törmäsin tilanteeseen jossa aikaisemmin terveeksi kuvatulla ja oireettomalla nartulla löytyi selästä spondyloosimuutoksia kahdesta nikamavälistä. Muutoksia, jotka kyseistä yksilöä ei tule koskaan häiritsemään, mutta minulle tietona hyvinkin tuskallisia. Muutoksia, mitä ei koskaan olisi tullut ilmi ilman haluani saada selästä virallinen kuvaustulos tietokantaan. Mietinnän jälkeen päädyin tuon pentueen kuitenkin tekemään ja nyt - kun pullat toivottavasti on jo uunissa, uskallan pohdiskella ääneen miksi.

Palaute jota tuossa pohdiskeluvaiheessani sain - oli osaltaan todella negatiivista ja osaltaan todella positiivista. Välimuotoa ei juurikaan löytynyt. Jokaisella on mielipide asiaan. Toiset ovat ehdottomasti vastaan, näkevät spondyloosimuutokset koiran rampauttavana ja erittäin kivuliaana sairautena ja toiset, noh, näkevät asian eritavoin. Eläinlääkärit eivät näe spondyloosimuutoksia ongelmana, heille se on sivulöydös jos koira oireilee. Itselleni se oli vuosia sitten iso mörkö, pelkäsin ja uskoin sen rampauttavan koiran totaalisesti.. Nyt, ehkä enemmän tilanteita nähneenä, ymmärrän sen tarjoamat riskit, mutta näen myös sen kokonaiskuvassa pienempänä sairautena. Meillä on rodussa paljon sairauksia mitä tutkia, ehkäistä ja jalostaa pois ja koska kaikkea ei valitettavasti saa tehtyä kerralla - olen todennut että keskityn niihin, mitkä näen rodun osalta suurempina riskeinä - luonteen ja sydämen osalta.

Pentujen myynnin osalta toki spondyloosilausunto tekee ison miinuksen. Tottakai, on paljon helpompi ostaa pentu tutkimattomasta (tai epävirallisesti tutkitusta) nartusta, kuin ottaa tietoinen riski asiaan. Varmasti moni kasvattaja pitää minua hulluna, kun turhaan hankaloitin pentueeni tekemistä. Osa hykertelee itsekseen, koska enemmän pennunostajia heille. Pennunostajille mainostus on helpompaa, kun ei tarvitse mainita selkää riskiksi tai pyytää kuvauttamaan niitä tulevaisuudessa.

Miksi sitten tein näin? Miksi teen pentueen missä on selkeä riski, eikä vanhemmat ole priimaa. Noh, koska täydellisiä pentueita ei olekkaan, on vain kauniilla kermalla kuorutettuja yhdistelmiä, joissa kaikissa on riskinsä. Niin omalta osaltani voin ainakin sanoa riskien olevan hyvinkin selvästi esillä. Luonteellisesti pentue edustaa sellaista yhdistelmää josta haluan itselleni harrastuskoiran (jonka kanssa on helppo elää normaaliakin elämää) ja terveydellisesti selvästi keskivertoa enemmän tutkittuja, tärkeimpänä tietenkin dobberien suurin ongelma - sydän. Ja mikä tärkeintä - halusin tästä yhdistelmästä itselleni uuden pennun - uuden harrastuskoiran. Joku joskus sanoi, että jos kasvattaja haluaa yhdistelmästä itselleen pennun, on yhdistelmä tekemisen arvoinen. Noh, haluan ja toivottavasti saankin :)

Noh, tämä oli taas tälläinen avautuminen. Harmittaa, kun niin moni kasvattaja puhuu terveystutkimuksien puolesta, tsemppaa että hyvä kun teet noin, mutta itse tekevät yhdistelmät silti tutkimatta.. mainoslauseita toki löytyy ja pennunostajana on hyvin hyvin helppo löytää itsensä ostamasta sitä ihanaa pentua välittämättä sen vanhempien puuttuvista tuloksista. Ehkä tulevan pevisan myötä edes vähän terveystulokset lisääntyvät ja jonain kauniina päivänä saadaan selkätuloksetkin kaikille yhdistelmille, niin tiedetään missä oikein mennään. Sillä ilman tietoa (joka lisää tuskaa), ei voida asioille tehdä mitään.

Sitä odotellessa jään odottelemaan vielä syntymätöntä pentuettani, toivon ja uskon että löydän sopivat harrastavat kodit pennuille ja siinä sivussa ihmettelen ihmisiä, joille tutkimaton edustaa tervettä. Pennunostajissa sen ehkä ymmärrän, mutta kasvattajissa soisin tilanteen olevan silti toinen. :)

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Luonnetestistä

Tänään luonnetestissä kävi uros viimeisimmästä pentueestani. Valitettavasti en itse paikalle ehtinyt, sillä paikka saatiin varasijalta äkkilähtönä, mutta onneksi videota on luvassa, joten pelkkiin pisteisiin tai selostuksiin ei tarvitse tyytyä.

Olen itse käynyt seuraamassa useampaa testiä, testauttanut omia koiriani ja verrannut testin kulkua ja pisteitä omaan näkemykseeni kasvateistani ja tällä hetkellä arvostukseni luonnetestiä kohtaan on laskenut entisestään. Sitten jotkut heti ajattelee että on tullut huonoja pisteitä, niin olen pettynyt niihin. Ei suinkaan! Kyse ei ole pisteistä (tai noh, on se niistäkin), vaan siitä mitä luonnetesti oikeastaan kertoo koiran luonteesta? Ei muuten kerro oikein mitään.. No toki näkemällä testin ja tekemällä omat arviot koiran käytöksestä testissä voi päätellä jotain koiran ominaisuuksista, mutta käytännössä sillä ei mitata juuri mitään harrastamisessa tarvittavia asioita. Toisaalta, huonompikin koira voi saada testissä hyvät pisteet ja hyvä koira huonot pisteet. Tähän voi vaikuttaa päivä, tuomarit ja omistajakin. On tiedossa että jotkut ihmiset treenaavat luonnetestiin vain saavuttaakseen hyvät pisteet koiralleen. Toiset arvostelevat etenkin negatiivisessa sävyssä pisteiden valossa koiria oman makumieltymyksensä mukaan ja kolmas jalostaa pelkillä luonnetestipisteillä. Ja sitten on meitä, joille luonnetestillä ei ole mitään merkitystä. Onhan se toki kiva asia että on erilaisia luonnetta kuvaavia testejä suoritettuna ja aina ne nyt tyhjää paremmat ovat tietenkin! Mutta meillä on olemassa jo parempikin luonnetta kuvaava testi (MH) ja dobermanneille suoraan räätälöity jalostuskelpoisuustestikin (ZTP), joissa tarkastellaan ominaisuuksia jo vähän enemmän.

Itse haluan uskoa että testaamalla, tutkimalla, näkemällä ja kokemalla vasta oppii koiran todellisen luonteen. Harrastamalla ja menemällä koiran kanssa paikasta toiseen. Itse nautin siitä että pääsen seuraamaan kasvattejani harrastuksien puitteissa ja mielellään myös kotioloissakin. Luonnetesti ei silloin vaikuta ajatuksiini koirasta sen enempää, sillä koen normaalielämän ja harrastusominaisuuksien kertovan minulle jo huomattavasti enemmän siitä mitä jalostuksellisesti ja myös koulutuksellisestikin koiraan on saatu.

Viimeisimmät kaksi luonnetestattua kasvattiani ovat molemmat nuoria uroksia, joiden treenejä ja elämää olen päässyt seuraamaan hyvin läheltä enemmänkin. Nämä kaksi urosta, ovat aktiivisilla harrastavilla ihmisillä, luonteellisesti täysin yö ja päivä keskenään. Luonnetestin valossa toinen näistä uroksista vaikuttaa oikein potentiaaliselta ja toimintakykyiseltä koiralta, pisteet ovat korkeat. Toinen puolestaan keskiverto dobermannin pisteet, ei niin kummoiset millään osa-alueella. Kuitenkin normaalielämässä näistä tämä matalammat pisteet saanut uros on se itsevarma ja tasapainoinen, ehkä hieman dieseltyyppinen, mutta hyvin varma koira. Tämä toinen, paperilla kovin hienolle vaikuttava uros, on ohjaajaansa täysin tukeutuva, erittäin ohjattava uros, jolla yksin toimiessa itsevarmuus rakoilee. Siihen itse kaipaisin selvästi enemmän itsevarmuutta ja henkistä vahvuutta ja tasapainoisuutta. Omistajat toki molemmissa tapauksissa tietävät ja tuntevat koiriensa vahvuudet ja heikkoudet, onneksi varsin realistisessa mielessä, mutta ulkopuoliselle toki asiat näyttävät erilaiselle. Tärkeintä on koettaa riisua ne vaaleanpunaiset lasit ja nähdä koiransa todelliset piirteet. Täydellistä koiraa meillä ei olekkaan, on olemassa erilaisia, erityyppisiä koiria ja niistä täytyy löytää aina se itselle sopivin luonne. Siihen ei yleensä auta mitkään tulokset, mutta niitäkin tarvitaan, sillä niiden myötä omistaja oppii uusia juttuja koirastaan ja voi ne tarvittaessa sitten kertoa muille, jotka jalostukseen miettivät joko kyseistä yksilöä tai jotain sen lähisukulaista.

Tämä tälläisenä avautumisena luonnetestistä. Itse toivoisin ettei kukaan koskaan tekisi päätöstä jalostukseen käyttämisestä (tai pennun ostamisesta) pelkkien luonnetestipisteiden valossa. Ne pisteet ei todellakaan kerro mitään itse testistä, meillä on niiiiiiiin erilaisia näkemyksiä tuomareilla, että äkkinäistä hirvittää. Samanlaisella suorituksella voisi yhtenä päivänä saada toisilta tuomareilta aivan eri pisteet, kuin seuraavana päivänä joltain toisilta tuomareilta. Valitettavasti toki jotkut kasvattajat käyttävät tätä perustelua sitten myös selittelemään huonoja pisteitä. Itse sanoisin, että jos koiralla ei ole mitään muuta näyttöä luonteesta ja surkeat luonnetestipisteet, niin ei se ole silloin jalostusmateriaalia. Hankkii ensin jotain todistetta luonteesta muualta, on se sitten harrastusrintamalta tai vaikka MH:sta ja sitten miettii asiaa uudestaan, mutta pelkän luonnetestin valossa ei jalostusta pidä / voi / saa tehdä.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Yhteistyöstä

Tässä vuosien saatossa on tullut nähtyä jos jonkin moista yhteistyötä, niin hyvää kuin huonoakin.

Kasvatukseni alkoi vuonna 2003 yhteistyöpentueella toisen kasvattajan kanssa. Tämä yhteistyö alkoi ystävyydestä ja sellaisena se on jatkunut nyt vuosien jälkeenkin. Pentue syntyi minun vastuulleni, mutta se tuli toisen kasvattajan nartulle ja hänen kotonaan, mikä osaltaan oli suhteellisen pehmeä lasku kasvattamisen arkeen. Vastineeksi sain itselleni hyvän pohjan kasvatukselle ja tuen ja turvan kaikkeen kasvattamiseen liittyvien kiemuroiden setvimiseen.

Toisessa pentueessani vuokrasin nartun toiselta ystävältäni, silloin toki pennut syntyivät ja kasvoivat kotonani, mutta yhtälailla yhteistyön ansiosta pentue tuolloinkin näki päivänvalon. Omalla tavallaan yhteistyöksi lasken myös kolmannen pentueeni, jossa pennut tulivat sijoitusnartulleni, mutta nekin pitkälti yhteistyössä nartun kodin kanssa. Vasta neljäs pentue syntyi täysin omalle nartulleni, omassa kotona, ilman ulkopuolisia apuja - ellei apukätilöitä tai astutusreissulle osallistunutta pennunodottajaa lasketa mukaan. Tuolloinkin tukena on aina ollut ystäviä ja apuja, joiden merkitystä ei voi liikaa korostaa. Yksin tätä kaikkea en olisi koskaan tehnyt tai saanut aikaiseksi.

Olen myös ollut onnekas sen suhteen, että olen antanut omia narttujani jalostuslainaan toisille kasvattajille. Olen toki näissäkin tilanteissa kantanut oman vastuuni nartun jalostuskäytöstä (eli olen kokenut nartun olevan sen veroinen että sitä kannattaa jalostukseen käyttää, ollut mukana uroksen valinnassa jne.). Synnytyksissä olen ollut mukana, mikäli se vain mahdollista on ollut ja tietenkin seurannut pentujen elämää vielä pentulaatikkovaiheen jälkeenkin. Vastuun pentueesta on kuitenkin kantanut toinen ihminen ja itselleni on jäänyt se "helppo" osuus. Nauttia pennuista varakasviksen ominaisuudessa. :)

Jokaisen näiden tapauksen taustalla on kuitenkin se, että yhteistyö on lähtenyt samanlaisesta ajatusmaailmasta, samanlaisista toimintatavoista ja mikä tärkeintä - luottamuksesta. Koenkin siltä osin olevani onnekas, sillä ympärilläni on ihmisiä joita arvostan ja joihin voin luottaa. Ystäviä.

Tämä kaikki tulee esille ja mieleen nyt, kun kesällä kasvatukseni alkamisesta tulee täyteen 10 vuotta. Ja kuin kruunatakseen sitä, yhdistys myönsi minulle hopeisen ansiomerkin ansiokkaasta kasvatustyöstä. Ilman Ystäviä ja Yhteistyötä, ei tätäkään olisi. Kiitos siis teille <3